ahdistaa se kun ahdistaa ja surettaa... En mä mihinkään epätoivoon ja syvään masennukseen ole vajonut, mutta niin pettynyt olo. Miks se juttu ei vaan voinut onnistua. Mä oon niin kaikin puolin muuten tällä hetkellä elämääni tyytyväinen mutta koko ajan on sellanen tunne, että jotain puuttuu. Ja sit varsinkin ku kaikki aina jaksaa kysellä, että mites sun miesjutut jne... Tekis mieli vaan aian sanoo, että antakaa olla keeron sit ku jotain tapahtuu. Joskus nuorempana olin kova tapailemaan miehiä, mistään ei yleensä mitään vakavampaa tullut, mutta aina oli joku kuvioissa. Enää en vaan jaksa sellasta, haluun vaan sen yhen (en siis tiiä viel kenet) jonka kanssa olla ja tehä kaikkea ja ei mitään. Mä en usko et ihmistä on tarkotettu elämään yksin. Ei ainakaan mua. Nyt pitää mennä pesee hiusväri pois, jatkan valitusta sen jälkeen varsinkin jos hiuksista tuöee katastrofi.